Anu Sinisalo tarina on yksi niistä harvinaisista urista, jotka onnistuvat yhdistämään pitkäikäisyyden, kriitikoiden ylistyksen ja tiukasti varjellun oman identiteetin. 3. maaliskuuta 1966 Helsingissä syntynyt Sinisalo astui suomalaiselle näyttämölle valmistuttuaan Teatterikorkeakoulusta vuonna 1996 – eikä ole sen jälkeen siltä poistunut.
Hän on ollut lähes kolmenkymmenen vuoden ajan jatkuvasti läsnä teatterissa, televisiossa ja elokuvissa, keräten matkan varrella alan arvostetuimpia tunnustuksia – Venla-palkinnon Helppo elämä -sarjasta vuonna 2010, Jussi-palkinnon Ei kiitos -elokuvasta vuonna 2015 ja toisen Venlan vuonna 2017 Sorjosesta, roolista, joka vei hänen kasvonsa ja nimensä lähes 200 maahan.
Sorjosen vuodet jäivät uran määrittäväksi jaksoksi. Lena Jaakkolana hän toi pohjoismaiseen noir-sarjaan särmää, älykkyyttä ja selvästi suomalaisen viileyttä – sarjaa, jota jopa The New York Times kutsui katsomisen arvoiseksi. Hän nauraa yhä kuvaillessaan, miltä roolin saaminen tuntui:
“kuin olisi voittanut lotossa – Eurojackpot ei ole mitään sen rinnalla.”
Kun uutinen koko näyttelijäkaartin kokoontumisesta yhteen elokuvan merkeissä julkistettiin, hän kuvaili sitä “mielettömän hienoksi jutuksi” ja kehui ryhmän kemiaa:
“Me olemme kuin hyviä sukulaisia – kaikkia ei näe koko ajan, mutta kun näkee, on lämmin ja helppo olla.”
Hän on säilyttänyt taiteellisen itsenäisyytensä pysymällä freelancerina, vaikka tietää työn olevan epävarmaa ja kilpailun kovaa.
“Freelance-työ on jatkuvaa epävarmuutta,” hän myöntää, “mutta silloinkin, kun se on vaikeaa, rakastan silti työtäni.
Se rakkaus näkyy hänen ottamiensa projektien kirjossa – Pohjolan laista Murha Hangossa -sarjaan, teatterikiertueista kuten Kaikki ystäväni ääninäyttelyyn. Ja vuonna 2014 hän vaihtoi näyttämön tanssilattiaan, sijoittuen toiseksi Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa.
Valokeilan ulkopuolella Sinisalo on tinkimättömän yksityinen ja löytää turvapaikkansa kodissaan Helsingin Haagassa sekä läheisissä metsissä ja rannoilla. Hän ui luonnonvesissä aina kun voi, kantaa mukanaan uimapukua ja pyyhettä “varmuuden vuoksi” ja pyöräilee kaupungissa kierrätyssivustolta löytämällään käytetyllä pyörällä. Hänen suhteensa luontoon on syvälle juurtunut ja juontaa juurensa lapsuuden kesiin maaseudulla isovanhempien luona.
“Yhteytemme luontoon pitäisi olla Unescon suojelukohde,” hän sanoo.
Rakkaus eläimiin on yhtä vahvaa. ET-lehden haastattelussa heinäkuussa 2024 hän totesi:
“Olen tullut siihen tulokseen, että koira on parempi valinta kuin mikään ihmissuhde.”
Hänen pelastamansa koira Pinja oli hänen rinnallaan kuusitoista vuotta, ja nykyisin hän hoitaa usein Kaikua, poikansa Aleksin bordercollieta.
“Eläminen Kaikun kanssa on täynnä huumoria ja naurua,” hän sanoo huvittuneena tämän tavasta huomata pienimmätkin muutokset kodissa.
Hänen rakkauselämäänsä kuului seitsemän vuotta kestänyt suhde näyttelijä Antti Reiniin, joka oli hänen pitkäaikainen puoliso.
“Anu on yksi elämäni suurimmista rakkauksista.”
Reini myönsi
“vapauden kaipuun ja vaikeuden sopeutua perinteisen parisuhteen kaikkea määrittävään muotoon”
johtaneen heidän eroonsa vuonna 2018, kutsuen sitä sekoitukseksi haavoittuvuutta ja pelkoa menettää itsenäisyys. Hän sanoo olevansa nyt paremmin kykenevä ottamaan vastaan rakkautta.
59-vuotiaana Sinisalo puhuu ikääntymisestä yhtä suorasti kuin tuo rooleihinsakin. Maaliskuussa 2025 syntymäpäivänään hän julkaisi Instagramissa:
“Yhä on laajalle levinnyt ajatus, että viidenkymmenen jälkeen vetäydytään elämästä – saati sitten, kun lähestytään kuuttakymppiä. Se EI pidä paikkaansa! Olen onnellisempi kuin koskaan.”
Hän pohti menneitä onnistumisia ja epäonnistumisia, ja totesi voivansa nyt
“katsoa taaksepäin hyväksynnällä… rakastaen kaikkea mitä olen elänyt, virheineen, onnistumisineen ja kaikkine kummallisine välitiloineen.”
Julkaisussa, joka on nähtävissä täällä, hän makaa sohvalla punaisin huulin ja hymyilee lämpimästi kameraan. Toinen tuore Instagram-päivitys vangitsee hänen erehtymättömän elämänintonsa:
Hän on myös puhunut avoimesti alan sokeista pisteistä, erityisesti mitä tulee vanhempiin naisiin.
“Mielenkiintoiset työtilaisuudet menevät yleensä nuoremmille tai miehille,” hän kertoi Ylelle,
kutsuen “isoksi ongelmaksi” sitä, kuinka paljon mahdollisuudet vähenevät yli viisikymppisillä naisilla. Ja vaikka hän tunnustaa oman etuoikeutensa – terveyden, kodin ja taloudellisen vakauden – hän ei epäröi ilmaista turhautumistaan eriarvoisuuteen.
Tietoinen läsnäolo ja itsereflektio ankkuroivat hänen arkeaan. Hän rajoittaa puhelimen käyttöä, välttää kiireen tunteen luomista kuvauksissa ja luottaa siihen, mitä hän kutsuu “mielen melua vaimentaviksi kuulokkeiksi” pitääkseen energiansa oikeissa asioissa.
“Positiivisuus on myös valinta – olen valinnut idealismin, ja pidän siitä kiinni,” hän sanoo. “Jos keskittyisin vain pelkoihin ja negatiivisuuden kierteeseen, minulla ei olisi mitään, mistä pitää kiinni.”
Tällä hetkellä hän jatkaa aktiivista työskentelyä ruudussa, viimeksi nähtynä sarjassa Murha Hangossa, ja viettää vapaa-aikaansa veden äärellä. Hiljattain Instagram-tilillään hän julkaisi kuvan, jonka kuvateksti kuului:
“Iltauinti. Minun. Meduusa. Tämä on elämää. Rakastan.”
Tuo työn, luonnon ja pienten henkilökohtaisten ilojen yhdistelmä tiivistää tavan, jolla hän on valinnut elää. Oli kyse rikosdraaman kuvauksista, hetken mielijohteesta syntyvästä maalaamisesta tai rauhallisesta teehetkestä parvekkeella, Anu Sinisalo todistaa yhä, että voi olla sekä kansallinen ikoni että täysin oma itsensä – nainen, joka työskentelee omilla ehdoillaan, rakastaa luontoa ja eläimiä syvästi ja on omien sanojensa mukaan “onnellisempi kuin koskaan.”
